Kun vihdoin koitti se kauan odotettu päivä lähteä Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, perheen saattamana aamu kuudelta saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle. Jonotusten jälkeen koitti hetki, jolloin piti mennä turvatarkastuksen läpi, eli toisin sanoen hyvästellä perhe. Itkien lähdin turvatarkastukseen, mutta heti tutustuin toisiin vaihto-oppilaisiin. Ensimmäinen lento Helsingistä Lontooseen sujui muuten hyvin, paitsi eräs mies sai paniikkikohtauksen, joten laskeuduttiin Kööpenhaminaan puoleksi tunniksi. Lontoossa suomalaisen vaihto-oppilasryhmäni kanssa kiireellä juoksimme tapaamaan isoa ryhmää muita vaihtareita kaikkialta Euroopasta. Pian olinkin jo lennolla yli Atlantin Valtamerta.

Kun vihdoin monen tunnin jälkeen saavuimme Chicagoon, ja jouduimme menemään turvatarkastuksen läpi uudestaan, meidän oli tarkoitus hakea laukut ja lähettää ne viimeiseen kohteeseen, minulla Portlandin lentokenttä. Yksitellen matkalaukut tulivat hihnaa pitkin, ja pikkuhiljaa oppilaat lähtivät kohti uusia paikkoja. Aloin vähitellen hermostua, kun omaa laukkuani ei näkynyt missään. Yhtäkkiä sydämeni melkein hypähti kurkkuun, kun hihna pysähtyi ja kaikki laukut oli haettu. Kerroin henkilölle, joka matkusti kanssamme yli Atlantin, että laukkuni ei koskaan tullut perille. Ilmoitimme lentokenttävirkailijalle, ja hän auttoi meitä kirjoittamaan siitä ilmoituksen.

Sen jälkeen minun piti vain jatkaa lentoa, joten päätin mennä oikeaan terminaaliin. Chicagossa terminaalia vaihdetaan junalla, joten etsin reitin junalle. Olin terminaalissa numero 3, ja minun täytyi päästä ykköseen. Kun juna pysähtyi kakkosessa, eräs nainen kysyi minulta, että missä minun täytyy pysähtyä. Kerroin hänelle, että terminaalini on numero yksi, joten hän käski minun jäädä nyt. Kummissani jäin ulos, koska hän oli virkailija ja oletin hänen tietävän. Siellä kysyin eräältä mieheltä, että mikä terminaali tämä on, ja hän vastasi kaksi. Tympääntyneenä odotin seuraavaa junaa, ja lopulta pääsin oikeaan terminaaliin. Siellä tajusin, ettei minulla ole lentolippua. Löysin koneen, jolla niitä voi tulostaa. Jouduin kysymään apua virkailijalta, koska minulla ei ollut hajuakaan kuinka sitä käyttää. Hän tulosti lippuni ja kiireessä juoksin lähtöportille. Lento Chicagosta Portlandiin sujui hyvin, ja kentällä host-perheeni olikin vastassa. Laukku tuli takaisin noin viiden päivän päästä, ja vaatteita sille ajalle sainkin ostettua tulopäivänä.

Siitä asti kaikki on sujunut paremmin kuin odotin, rakastan host-perhettäni ja kouluani täällä Warrentonin pienessä kaupungissa. Perhe, kaverit ja koulu-urheilu ovat tehneet tästä vuodesta jo täydellisen, ja kielitaitoni ovat parantuneet huikeasti. Epäonnista lentomatkaa huolimatta tämä on elämäni paras kokemus. Hieman minua kuitenkin paluulento jo pelottaa!

Terkuin Pauliina

Nyt eletään tammikuuta ja vuosi on ollut tähän mennessä uskomaton.   Paljon uusia kavereita, uusia harrastuksia ja ennen kaikkea uusia kokemuksia.

Lähtiessäni reissuun päätin asennoitua matkaan niin avoimin mielin kuin mahdollista. Ja se kannatti.

Toisena päivänäni, ennen edes koulun alkua, liityin paikalliseen jalkapallojoukkueeseen. Olin elämäni aikana nähnyt yhden amerikkalaisen jalkapallo-ottelun, ymmärtämättä yhtään mitään. Joten melko rohkealla asenteella hyppäsin mukaan. Parin viikon kuluttua tiesin säännöt, ja kauden edetessä sain peli-aikaa peleissä ja onnistuinpa tekemään muutaman kunnon taklauksenkin. Tulipa koettua amerikkalainen urheiluhenki, valtavat kotipelit sekä ne kuuluisat cheerleaderit.. Paras muisto tuosta ajasta on kuitenkin joukkuekaverit, kaverit jotka muistan vielä vuosienkin päästä. Muistona tuossa hyllyn päällä komeilee virallinen osavaltion pelipallo, joukkuekavereiden nimikirjoituksille varustettuna. Vinkkinä siis kaikille vaihtoon lähteville, jos löytyy tarpeeksi rohkeutta ja kokeilunhalua niin amerikkalainen jalkapallo on täydellinen vaihtoehto. Tärkeintähän täällä vaihdossa ei ole olla joukkueen paras, vaan kokea mahdollisimman paljon!

Nimimerkillä: ylihuomenna ensimmäinen slalom-kisa!